Mikä tuo (itse)arvostusta?

Mikä on hyveellistä?

Opiskeluaikoina ja tutkijana teologisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa en ollut kovin kiinnostunut aristotelisesta hyveopista. Luther-tutkijana se lähinnä toi mieleen Lutherin kritiikin sitä kohtaan, miten Aristoteleen filosofiaa yritettiin yhteensovittaa kristillisen teologian kanssa. Martti Luther argumentoi, että sellaiset kristilliset tai jumalalliset hyveet kuin usko, toivo ja rakkaus eivät synny aristotelisen hyveopin tavoin tekemällä hyviä tekoja hieman samaan tapaan kuin kitaran soittaja tulee hyväksi kitaristiksi harjoittelemalla.

Ennemmin kristilliset hyveet ovat Lutherin mukaan Jumalan lahjaa, jotka Jumala ikään kuin vuodattaa mm. sakramenttien (esim. kaste) välityksellä ihmiseen puhtaasta armosta ja rakkaudesta. Tässä suhteessa Luther tuli lähemmäs Aristoteleen opettajaa Platonia, joka dialogissaan Menon arvelee Sokrateen suulla, että hyveet ovat jumalan lahjaa ihmiselle.

Lutherin kritiikki keskiajan yliopistoteologiaan kohtaan olikin osuvaa monessa mielessä. Hän ei kuitenkaan tietääkseni kritisoinut Aristoteleen filosofiaa sellaisenaan hyveopin osalta – ainakin jos puhutaan jonkinlaisista maallisemmista hyveistä (esim. erilaisista taidoista). Ihminenhän tulee hyväksi esimerkiksi kehonrakennuksessa vain lukuisten toistojen kautta, eikä Jumalan lahjana – vaikkakin hyvä (ja kenties Jumalan lahjana saatu) geeniperimä on fitnessissä ja kehonrakennuksessa tärkein menestystä selittävä tekijä.

Miten tämä kaikki sitten liittyy arvostukseen – joko muilta tai itseltä saatuun? Kristillisestä näkökulmasta voi toki arvioida, että jokainen ihminen itsessään on arvokas Jumalan kuva, joka tosin samalla taipuvainen hyvyyden lisäksi pahuuteen. Samoin ihmisen omanarvontuntoa nähdäkseni lisää se, jos ihminen esimerkiksi kokee saaneensa Jumalalta uskon ja luottamuksen häneen, lisääntyneen rakkauden Jumalaa, itseä ja lähimmäistä kohtaan sekä toivon ikuisesta elämästä.

Maalliset hyvät itsearvostuksen lisääjänä

Sen sijaan puhuttaessa maallisemmasta itsearvostuksesta, sanoisin, että aristotelisella hyveopillakin tai sen soveltamisella on oma paikkansa. Onhan nimittäin niin, että jos teen hyvää esimerkiksi muille ihmisille, se tuo oman kokemukseni mukaan hyvää oloa myös minulle. Minusta ainakin tuntuu siltä, että saan hyvän tekemisestä merkittävää sisäistä iloa.

Eikä hyvien tekojen tarvitse edes olla isoja. Sellaisia voi olla esimerkiksi oven auki pitäminen vaikeasti liikkuvalle ihmiselle, rohkaisevan ja kannustavan sanan sanominen toiselle, toisen ihmisen murheiden ymmärtämiseen pyrkivä kuuntelu jne. Koenkin oikeastaan, että yksi osa palkkaani pastorina ja fitnessvalmentajana on nimenomaan se, että voin konkreettisesti päivittäin kokea arkisten hyveiden ja arkisen auttamisen riemua.

En kuitenkaan tiedä kasvanko näiden pienten hyvien tekojen pohjalta paremmaksi ihmiseksi jollain tapaa olemuksellisesti tai hyvin syvällä tavalla sisäisesti, kuten luterilaisessa teologiassa Jumalan antamat hyveet tekevät. Siitäkin huolimatta uskon, että pienetkin arjen hyvät teot vaikuttavat myönteisesti maailmassa – ehkä joskus enemmän kuin arvaammekaan. Monta kertaa olen esimerkiksi itse kokenut, kuinka toisen ihmisen kannustava sana on tehnyt muuten synkähköstä päivästä aurinkoisen ja valoisan.

Uskon myös, että nimenomaan pieniin hyviin tekoihin panostaminen luo vähitellen myös sisäistä oman arvon tuntoa ja itsen arvostusta. Ne ovat oikeastaan sellaisia meriittejä, joita ei kukaan voi viedä pois. Silloin on paljon kivempi katsoa myös omia kasvoja peilistä kuin niinä hetkinä, kun on tullut tehtyä jotain pahaa tai itsekästä.

Muilta saatu arvostus

Uskon myös siihen, että pitkällä tähtäimellä arjen pienet hyvät teot ja meriitit lisäävät myös muiden ihmisten arvostusta meitä kohtaan. Kyllä ainakin viisaat ja hyväsydämiset ihmiset osaavat arvostaa hyviä tekoja. Sen sijaan omaan pahuuteensa hukkuneiden ihmisten sanoille mielestäni ei kannata antaa juurikaan arvoa jo pelkästään senkin takia, että esimerkiksi patologinen valehtelija ei valehtele tai yritä vääristää totuutta vain itsensä ulkopuolella, vaan oikeastaan vääristää pahiten sitä sisäisesti.

Näin ollen näenkin, että hyvyyteen ja esimerkiksi arjen pieniin hyviin tekoihin panostaminen, tuo sisäistä iloa ja rauhaa. Tämän hyvän puolen ruokkiminen itsessä taas väistämättä johtaa itsearvostukseen – tai paremmin sanottuna liiallisesta oman egon tarkkailusta muiden huomioimiseen. Samalla pieniä hyviä tekoja tekemällä toki voi myös saavuttaa muiden ja ainakin viisaiden sekä hyvien ihmisten arvostuksen.

Toki on niitäkin ihmisiä, jotka näkevät hyvyyden heikkoutena tai hyväksikäytön mahdollisuutena. Siksi onkin mielestäni tärkeää olla oman hyvyyden jakamisessa myös viisas. Helmiä kun ei Jeesuksenkaan opetuksen mukaan kannata jakaa sioille. Toki on hyvä pyrkiä kaikkien kanssa rauhaan, mutta yhtä tärkeää on tunnistaa ne ihmiset, jotka ovat rajallisten resurssiemme panostamisen arvoiset.

Toki arvostusta omassa ja muiden silmissä voi saavuttaa muutenkin kuin hyvyyden osoittamisella: panostamalla ulkonäköön, tekemällä jotain paljon taitoa vaativaa, tienaamalla paljon rahaa, hankkimalla kuuluisuutta ja sosiaalista statusta jne. Näissäkään ei sinällään ole mitään pahaa, vaan niitäkin toki kannattaa jossain määrin tavoitella – ainakin siten, että niiden avulla voisi parhaalla mahdollisella tavalla kukoistaa tässä maailmassa. Kuitenkaan kuoleman, kärsimyksen ja pahuuden edessä niillä ei ole samanlaista voimaa kuin sydämen hyvyydellä ja etenkään sellaisella sisäisellä hyvyydellä, joka on Jumalasta lähtöisin.