Lisääkö tieto tuskaa?

"Minä sanoin sydämessäni: olen hankkinut yhä enemmän viisautta, enemmän kuin kukaan, joka on hallinnut Jerusalemissa ennen minua, minun sydämeni on tallettanut tietoa ja viisautta. Ja minä halusin ottaa selville, mikä on tietoa ja viisautta, mikä taas mielettömyyttä ja typeryyttä. Mutta minä havaitsin, että tuulta vain tavoittelin. Sillä missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa."

Saarnaaja 1:16–18; Kirkkoraamattu 1992

Saarnaajan kirja – maailman historian ajaton klassikko

Tämä ikoninen kohta on Vanhan testamentin viisauskirjallisuuteen kuuluvasta Saarnaajan kirjasta. Kyseinen kirja on usein laitettu noin kolme tuhatta vuotta sitten hallinneen sekä viisaudestaan ja rikkaudestaan tunnetun kuningas Salomon nimeen. Sen todellisesta kirjoittajasta ja ajankohdasta ei kuitenkaan täyttä varmuutta. Yhden teorian mukaan se on kirjoitettu urbaanissa ympäristössä, jossa esimerkiksi omien hyvin ja pahojen tekojen seuraukset eivät olleet yhtä selkeästi nähtävissä kuin pienessä maatalousyhteisössä.

Saarnaajan kirjan pointti on mm. osoittaa, että Jumala on antanut ihmiselle maallisen elämän lahjaksi. Toisin sanoen ihmisen olisi hyvä nauttia elämän pienistä iloista, koska ne ovat Jumalan lahjaa. Samalla ihmisen kuitenkin olisi hyvä muistaa Jumalaa jo nuoruudessa sekä pelätä tai kunnioittaa Jumalaa ja pitää hänen käskynsä.

Saarnajaa aina lukiessani mieleni valtaakin tietty rauhallisuus ja tyyneys. Se ikään kuin muistuttaa hetkeen tarttumisesta ja asettaa oman elämän pienet murheet paljon suurempaan mittakaavaan.

Tästä maailmanhistorian klassikosta on jäänyt elämään myös monia ikonisia lausumia. Yksi niistä on etenkin yllä olevan lainauksen loppuosa: "joka tietoa lisää, lisää tuskaa." Olen viime aikoina pohtinut kuitenkin ennen kaikkea sitä, pitääkö se paikkansa. Seuraavaksi pohdin sitä hieman eri näkökulmista.

Lisääkö tieto tuskaa?

Lisääntynyt tieto vapauttaa meidät usein lapsen omaisuudesta tai naiiviudesta, jossa maailma näyttäytyy ruusunpunaisten lasien läpi. Elämän haavoittuvaisuuden ja katoavaisuuden tajuaminen onkin usein tuskallinen prosessi yhtenä askeleena aikuisuuteen. Siinä mielessä tieto lisää tuskaa.

Lisääntynyt tieto voi lisätä myös tuskaa siinä mielessä, että ihminen oppi tietämään asioita, jotka olisi ehkä hyvä jäädä mysteeriksi. Yksi tällainen asia voisi olla oma kuolinpäivä. Millä tavoin elämämme ja mielemme muuttuisi, jos tietäisimme tarkan kuolinpäivämme? Joutuisimmeko syvään ahdistukseen – etenkin, jos se on kovin lähellä? Miten orientoituisimme jäljelle jääviin päiviin? Entä saisimmeko elämästä irti, jos oman elämän rajallisuus konkretisoituu hyvin konkreettisella tavalla?

Tieto voi myös ikään kuin paljastaa elämän kiehtovia salaisuuksia. Kun mysteeri monista asioista katoaa, se voi johtaa myös sisäisen rauhan sijaan tietynlaiseen apatiaan tai tuskaan. Ehkä on hyväkin, että tiettyjen asioiden suhteen meidän tietomme on vajavainen. Uskon jopa niin, että Jumala suojaa meiltä joltain osin tässäkin. Toisin sanoen meidän kapasiteettimme on yksinkertaisesti liian vajavainen Jumalaan verrattuna ymmärtämään kaikkia syvyyksiä hänessä tai maailmassa.

Lisäksi joidenkin asioiden suhteen on oman hyvinvoinninkin kannalta kenties parasta se, että saamme jäädä ihmettelemään elämään ja maailmaan liittyviä mysteerejä. Sopivan autuas tietämättömyys tuleekin parhaimmillaan lähelle hienoa hengellistä kokemusta tai jonkin suuremman (mm. Jumalan) palvontaa. Ilman tuota palvovaa ihmettelyä meitä suuremman ja salatun edessä voisi ehkä tehdä elämästä tuskallista tai ainakin jossain määrin epäkiinnostavaa. Ehkä yksi olennainen osa ihmisyyttä onkin nimenomaan autuas ja tuskaton tietämättömyys joidenkin salaisuuksien edessä.

Tieto voi lisätä tuskaa myös siten, että se esimerkiksi lisää ymmärrystämme ja vastuutamme muista ihmisistä. Kun esimerkiksi opimme tuntemaan ihmisyyttä paremmin, saatamme nähdä paremmin muiden ihmisten tarpeet. Onneksi tämä usein johtaa syvempään empatiaan ja ymmärrykseen ihmisyydestä, vaikka se voikin olla tuskallinen prosessi. Usein nimittäin empatia ja ymmärrys toisten ihmisten tarpeille lisääntyy, kun koemme itse vastoinkäymisiä eli tuskaa.

Joskus vastuu ja ymmärrys toisista, ihmisyydestä ja maailmasta voi myös muuttua haitalliseksi. Klassinen esimerkki tästä on esimerkiksi vanhempi, joka tietää kokemuksesta, kuinka vaarallinen paikka maailma on. Tämä voi johtaa kuitenkin virhepäätelmään. Sen sijaan että vanhempi pyrkisi kasvattamaan lapsestaan vahvemman ja viisaamman, hän pyrkii lakaisemaan kaikki epämiellyttävät asiat hänen tieltään.

Ilman sopivaa painetta ja vahvistamista lapsesta tulee kuitenkin heikko ja jopa aikuisena riippuvainen vanhemmistaan. Tämä taas helposti johtaa epäterveeseen ja haitalliseen suhteeseen. Tällöin tieto maailman ja ihmisten pahuudesta lisää pitkällä tähtäimellä tuskaa. Toisin sanoen tässä tilanteessa saatua tietoa on väärinkäytetty – tai paremmin sanottuna sovellettu.

On siis totta, että tieto joissain tilanteissa lisää tuskaa. Varmasti tällaisia tilanteita on paljon muitakin kuin edellä esittämäni esimerkit. Uskallan kuitenkin väittää, että joissain tilanteissa tieto toisaalta voi myös vähentää tuskaa.

Vapauttaako tieto tuskasta?

Myös tiedon tuskasta vapauttavasta puolesta voi esittää monia esimerkkejä. Kun esimerkiksi tieteen kautta osaamisemme lääketieteestä on parantunut, pystymme hoitamaan ihmisiä paremmin. Yleisestikin ottaen lisääntynyt tieteellinen tieto on avannut koko ihmiskunnalle aivan uuden maailman, jota tuskin oli mahdollista millään tasolla kuvitella edes sata vuotta sitten – puhumattakaan Saarnaajasta tai tuon ajan ihmisistä.

Tästä syystä näen tärkeänä, että teologeilla ja pastoreillakin on nimenomaan tieteellinen yliopistokoulutus – vanhan eurooppalaisen käytännön mukaan. Euroopan ja Suomen vanhimmat tiedekunnat ovatkin olleet nimenomaan teologisia tiedekuntia. Euroopassa on siten jo varhain oivallettu tietoisesti tai tiedostamatta, että tiedekin auttaa parhaimmillaan korjaamaan virheellisiä ja haitallisia uskomuksia sekä uskonnollisia näkemyksiä.

Yleisesti ottaen kaikenlainen muukin tieto, kuten esimerkiksi elämänkokemus, avaa parhaimmillaan ymmärrystä itseä ja maailmaa kohtaan. Tuon ymmärryksen myötä ihmisistä tulee usein iän myötä ymmärtäväisempiä ja lempeitä. Eteen hahmottuu näkökulma, joka ei enää ole vahvan mustavalkoinen – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Sen sijaan elämän kaikki eri värisävyt pääsevät parhaimmillaan kukoistamaan ja koko maailma avautuu täysin uudella ja ihmeellisellä tavalla rikkaaksi sekä moniulotteiseksi paikaksi. Tuolloin myös todennäköisesti pipokin kiristää vähemmän päätä. Siten tiedon kautta lisääntynyt avaramielisyys ja ymmärrys elämän monimutkaisuudelle voi vähentää tuskaa ja jopa lisätä nautintoa. 

Nimittäin liian karkea resoluutioisten maailmankuvien ongelma on se, että niiden kautta maailma hahmottuu liian epätarkasti. Tämä näkyy esimerkiksi sellaisissa tapauksissa, jossa jokin ideologia tai uskomus on huonolla tavalla saanut ihmisen valtaansa. Kun kaikkea esimerkiksi tarkastellaan tietyn ideologian vinkkelistä, se vääristää todellisuutta. Eihän työmaallakaan kaikkea rakenneta pelkällä vasaralla. Pahimmillaan tietämättömyyteen tai tiedolta korvien sulkeminen ideologian nimissä voi johtaa jopa eri tavoin ajattelevien tuhoamiseen. Aika moni kansanmurha on maailmassa tapahtunut "hyvän" ideologian nimissä.

Minulle jatkuvasti lisääntyvä ammatillinen tieto ja osaaminen myös tuovat varmuutta ja osaamista niin ammattiini pastorina kuin fitnessvalmentajanakin. Oikeastaan ilman jatkuvasti lisääntyvää (tieteellistä)tietoa ja sitä kautta ammattitaitoa olisin todennäköisesti aika surkea kummassakin työssä. Lisääntynyt tieto tällä alueella tuo myös sisäistä rauhaa ja hyvää oloa, kun voi luottaa siihen, että omasta tekemisestä on enemmän apua kuin haittaa.

Varmasti tässäkin pohdintaa voisi vielä jatkaa paljon pidemmälle ja monipuolisemmista näkökulmista. Tämän blogin kirjoittaminen kuitenkin auttoi minua hahmottamaan ajatuksiani paremmin ja ehkä tuosta prosessista on sinullekin, arvoisa lukija, jotain hyötyä.

Lopuksi

On hyvä suunnata katse Saarnaajan kirjan kirjoittajan persoonaan. Kirja on nimittäin kirjoitettu ikään kuin itsereflektioksi – hieman samaan tapaan kuin stoalaisen Rooman keisarin Marcus Aureliuksen klassikko Itselleni: keisarin mietteitä elämästä (lat. Meditationis). Tosin Saarnaaja näyttää itsereflektion lisäksi tai ehkä jopa sen sijaan myös puhuttelevan mahdollisesti sen lukijaa tai kuulijaa. Joka tapauksessa kirjoissa on paljon samaa: ne pyrkivät pohtimaan elämän eri puolia avoimin mielin.

Mietinkin jopa sitä, voisiko tässä olla yksi yleisestikin ottaen terapeuttinen näkökulma elämään. Pitäisikö meidän muidenkin kirjoittaa pieni kirja ikään kuin itsellemme. Siinä voisimme pohtia elämän tarkoitusta ja elämän eri puolia avoimin mielin oman elämänkokemuksemme pohjalta. Kirjoittaminen on nimittäin nähdäkseni yksi parhaimpia tapoja saada omaan ajatteluun ja elämään järjestystä.