Fyysisyys kunniaan kirkossa!

Turha vastakkainasettelu

Muistan vieläkin hyvin erään seurakunnan iltahartauden parin vuosikymmenen takaa. Iltahartauden piti noin 40-vuotias mies, joka oli entinen kilpaurheilija. Hartaudessa hän kertoi omasta hengellisestä tiestään kristityksi. Hänen kokemusmaailmassaan kilpaurheilu oli jollain tapaa toiminut kristillisyyden esteenä ja sen vuoksi hän oli luopunut urheilusta.

Olin silloin itsekin lopettamassa kilpauintia ja siirtymässä yhä vahvemmin teologin ammattiin. Tuon miehen vastakkainasettelu urheilun ja kristillisyyden kanssa jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Ei kai nyt sentään kristinusko tarkoita sohvaperunaksi ryhtymistä? Tuskin tuo mies sitä tarkoitti. Ehkä hän ajoi takaa jonkinlaista oman arvomaailman muutosta, eikä välttämättä osannut pukea sitä oikein sanoiksi?

En tiedä, oliko ruumiillisuuden väheksyminen tuolloin jotenkin yleistä kirkossa. Aina kuitenkaan fyysisyyden arvostaminen ei näkynyt kovinkaan konkreettisesti ainakaan niissä kristillisissä piireissä, joissa pyörin. Oikeastaan itsekin kilpauinnin lopettamisen jälkeen muut asiat elämässäni saivat enemmän kuin urheilu - ehkä oman blogimerkintänsä aihe sekin joskus.

Mikä tilanne on tällä hetkellä?

Tuosta tilaisuudesta on jo pitkä aika. Nähdäkseni suuntaus on yleisesti ainakin ns. tavallisissa perusseurakunnissa muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana kuitenkin urheilumyönteisempään suuntaan - tai ainakin tämä on oma hyvin suppea kokemukseni. Asiaan olen varmaan enemmän kiinnittänyt huomiota siksi, että urheilu on taas ollut jo yli kymmenen vuoden ajan kilpailumuodossa hyvin keskeinen osa elämääni. Joka tapauksessa urheilun ja hyvinvoinnin arvostus näkyy ainakin omassa pastorin (ja osin fitnessvalmentajan) työssäni tämä näkyy muun muassa seuraavilla tavoilla:

• Minut on pyydetty eri seurkaunnista pitämään erilaisia tapahtumia fitnessiin liittyen. Joskus kyseessä on ollut esitelmiä esimerkiksi urheilun yhdistämisestä hengellisyyteen. Joskus taas mukana on ollut jopa ohjaamaani fyysistä harjoittelua ja kehonrakennuksen periaatteista kertomista.
• Moni kristitty ja seurakuntalainen tulevat kysymään minulta vinkkejä treenaamiseen tai sitten innokkaana kertomaan omista onnistumisistaan. Nuoret kyselevät joskus myös perinteistä "penkkitulosta" mm. ripareilla.
• Myös fitnessurheilijoissa on paljon kristittyjä ja olenkin käynyt useamman kanssa keskusteluita fitnessistä ja hengellisyydestä. Moni heistä on myös antanut positiivista palautetta hengellisyyden ja fitnessin yhdistämisestä.
• Fitnessiä ja teologiaa yhdistävät blogimerkintäni ja videoni ovat saaneet mukavalla tavalla luku- ja katselukertoja sekä positiivista palautetta.
• Edustamastani ehkä hieman epätavallisesta ammattiyhdistelmästä ollaan oltu myös kiinnostuneita mm. kirkon hartausohjelmissa (kuuntele esim. viimeisimpänä YLE:n Horisontti-ohjelma) sekä erilaisissa medioissa (esim. MTV3).

Tällaiseen myönteiseen muutokseen voi olla moniakin syitä. Yksi tällainen on varmasti se, että yhteiskunnassa ja myös kirkossa on pikkuhiljaa herätty siihen, että elintapasairaudet ovat iso ongelma yhteiskunnassa yksilöiden ja mm. kansantalouden näkökulmasta. Moni etsii hyvinvoinnin kautta parempaa ja laadukkaampaa elämää ja on valmis panostamaan siihen.

Toinen merkittävä syy kirkossa lienee myös se, että nykyisin ainakin Etelä-Suomessa seurakunnissa on hyvin tilaa hengittää ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin itse on. Ihmisten erilaisia mielenkiinnon kohteita suuntaan Onpa kirkolla oma hankekin liikunnan lisäämiseen.

Fyysisyys hengellisenä harjoituksena ja keskeisenä osana kirkon elämää

Kun asiaa tarkastelee hieman vielä laajemmasta vinkkelistä, voi huomata, että uskontoihin ja filosofisiin suuntauksiin on kuulunut olennaisena osana fyysiset harjoitukset. Esimerkiksi antiikin kreikkalainen filosofinen koulukunta eli peripateetikot yhdistivät kävelyn ja filosofisen keskustelun toisiinsa. Nykyään tätä menetelmää käytetään edelleen sovellettuna mm. kirkon tarjoamissa ja nuorille aikuisille suunnatussa Walk in -terapiapalvelussa.

Myös esimerkiksi buddhalaisten Shaolin munkkien elämäntavassa keskeisessä roolissa ovat fyysiset harjoitukset alun perin itsepuolustukseksi kehitetyn Shaolin kungfun muodossa. Kyseisen suuntauksen fyysiset harjoitteet ovat niin näyttäviä, että Shaolin munkit ovat tällä vuosituhannella käyneet myös esiintymässä ympäri maailmaa.

Myös oma uskontoni eli luterilaisuus ainakin teorian tasolla arvostaa fyysisyyttä. Raamatussa eli kirkkoni tärkeimmässä hengellisessä kirjakokoelmassa mm. ylistetään miehen voimaa ja verrataan kristillistä kilvoittelua kilpajuoksuun ja nyrkkeilyyn. Lisäksi luterilaisuudessa on perinteisesti arvostettu myös laajemmin tämänpuoleista maailmaa ja fyysisyyttä. Tämä näkyi uskonpuhdistuksessa mm. arkielämän arvostuksen lisääntymisenä.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi luostariin vetäytymisen sijaan nähtiin, että täyttä ja äärimmäisen arvokasta sekä hyvää kristillistä elämää voi elää ja toteuttaa yhteiskunnassa mm. työn teon ja toisaalta perhe-elämän varjelemisessa ja viljelemisessä. Aivan tavallisesta arjesta toisin sanoen tuli aiempaa pyhempää ja arvostetumpaa. Käytännössä tällainen arkielämän arvostus ja myös ylettömästä reliikkien eli pyhäinjäännösten palvonnasta ja siihen liittyvästä kaupanteosta luopuminen myös vauhdittivat huomattavasti Pohjois-Euroopan vaurastumista ja vähitellen kehittymistä moderniksi hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Lopuksi hieman omia kokemuksia

Minulle uskonto/syvällisten asioiden tutkiminen ja pohdinta sekä urheilu eri muodoissaan ovat olleet jo pitkään merkittäviä elämäntapoja ja tukipilareita niin ammatillisesti kuin omassa henkilökohtaisessa elämässäni.  Urheilu on esimerkiksi jo nuoresta pitäen mahdollistanut minulle sen, että olen voinut suuntautua  akateemiselle uralle ja pastorin tehtäviin. Myös fitnessvalmentajaksi kouluttautumisessa ja oppimisessa siitä on ollut apua. Urheilu on nimittäin ainakin minulle antanut ja antaa koko ajan paremman keskittymiskyvyn mm. opiskeluun. Esimerkiksi kilpauinti auttoi minua huomattavasti aikoinaan koulunkäynnissä.

Uskonkin koko elämänkokemukseni ja myös tietämykseni pohjalta, että me olemme monimuotoisia olentoja, joissa yhdistyy upealla tavalla tarve fyysisyydelle sekä henkiselle ja hengelliselle yhteydelle. Jotain syvää ainakin minusta jäisi puuttumaan, jos jokin näistä ei toteutuisi – ainakaan en saisi elää niin rikasta elämää kuin elän.

Olen myös itsenäni varten kehittänyt hyvin yksinkertaisen (ja jopa ehkä kliseisen) elämänfilosofian tai hengellisen tien, jonka voisi kuvata esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

• Tie voittoon käy kivun ja taistelun kautta.
• Kristus vie helvetin kautta taivaaseen.

Toisin sanoen tärkeimmät oppitunnit elämässäni ovat olleet ne, kun olen joutunut kärsimään jotain epämiellyttävää eri muodoissaan. Kärsimys ja kipu eri muodoissaa on syventänyt ymmärrystäni ihmisyydestä, itsestäni, maailmasta ja Jumalasta. Lisäksi tällaiset omakohtaiset kärsimyksen kokemukset ovat lisänneet kykyäni empatiaan ja niiden kautta on löytynyt myös syvempi yhteys niihin ihmisiin, joita olen yrittänyt auttaa pieniä askeleita eteenpäin.

Tässä suhteessa oikeastaan fyysinen harjoittelu ja etenkin kilpaurheilu toimii myös elämän vertauskuvana. Esimerkiksi kehonrakennukseen kuuluvassa saliharjoittelussa joutuu usein kokemaan ja sietämään epämiellyttävää kipua. Tie taivaaseen käy tässäkin kivun kautta. Toisaalta on onneksi myös niin, että elämässä ja saliharjoittelussa molemmissa kipuun myös jossain määrin turtuu ja tottuu. Itse asiassa sitä oppii jopa jalostamaan omaksi hyödyksi ja sen voi ajoittain kokea jopa terapeuttisena sekä omalla tavallaan miellyttävänä. 

Pointtini onkin pohjimmiltaan se, että se paras ja tyydyttävin elämä ei löydy välttämättä aina kaikkein helpoimmasta tiestä. Pieni fyysinen paine tekee meistä timantteja ja auttaa kestämään myös henkisiä ja hengellisiä vastoinkäymisiä.