Entä jos kirkkoa ei olisi?

Yleistämisen ongelma

Kirkko ja kristityt ovat helppo kritiikin kohde etenkin yleistämisen kautta. Kirkon olemassaoloa kritisoidaan usein menneinä vuosisatoina tapahtuneilla kauheuksilla tai yksittäisillä epämiellyttävillä kohtaamisilla kristittyjen kanssa. Usein myös kuulee julkisuudessa sivistyneidenkin ihmisten esittävän esimerkiksi luterilaisuudesta pöyristyttäviä väittämiä, jotka eivät pidä paikkaansa. Kristillisenä näkemyksenä saatetaan esittää esimerkiksi jonkin yksittäisen amerikkalaisen lahkon oudot uskomukset.

Kritisoijalle sillä ei ole useinkaan väliä, koskeeko kritiikki tarkalleen esimerkiksi Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Kun kriittinen ideologia on vahva, sen pahempi tosiasioille, niiden selvittämiselle ja kristityille. Mielenkiintoista onkin, että kristityt ovat sen yleisesti ottaen rauhaa rakastavasta sanomasta huolimatta kenties maailman vainotuin uskontoryhmä.

Terve itsekriittisyys on välttämätöntä

Samaan hengenvetoon on toki tasapuolisuuden nimissä todettava, että kaikki kritiikki ei ole tuulesta temmattua. Meidän kristittyjenkään ei kannata ajautua huonolla tavalla uskomusten vietäväksi. Esimerkiksi tieteellisiä tosiasioita ei kannata tai pidä ohittaa vetoamalla kristilliseen uskoon. Myös uskonto voi sokaista tosiasioille ja toisten ihmisten hyvinvoinnille. Yksi kristillinen perisynti onkin hengellinen väkivalta, jossa muita ihmisiä yritetään painostaa oman uskon kannalle.

Meidän kristittyjen ja myös muun uskoisten onkin hyvä muistaa, että jos oikeasti uskontomme ja uskomuksemme ovat totta, ne eivät tarvitse avukseen pahuudesta, pelosta ja epävarmuudesta kumpuavaa manipulointia, painostamista, pelottelua tai uhkailua. Jumalan Henki kyllä vaikuttaa siellä missä haluaa. Kirkon tehtävänä taas on mm. julistaa evankeliumi eli ilosanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta, jakaa sakramentteja, toteuttaa rakkautta käytännössä jne.

Meidän tehtävämme on kristittyinä myös pyrkiä etsimään avoimin mielin Jumalaan valtakuntaa, hyvyyttä ja rakkautta oppimalla lisää Raamatun lisäksi maailmasta, muista ihmisistä jne. Toisin sanoen meidät on kutsuttu kasvamaan kypsään ja viisaaseen kristillisyyteen, jossa keskeistä on luottamus Jumalaan, toivo ikuisesta elämästä sekä rakkaus Jumalaa, itseä ja lähimmäistä kohtaan. Sellaista vaellusta sävyttää myös viisas harkinta, jossa pyritään tasapainoiseen ja hyvään elämään muiden lisäksi myös itselle.

Entä jos kirkkoa ei olisikaan?

Jos kuitenkin ajatusleikkinä otetaan mielikuva todellisuudesta, jossa kirkkoa ei olisikaan, miltä silloin maailma tai Suomi näyttäytyisi. Tässä ajatusleikissä pitääkin mennä historiassa kauas taaksepäin. Yksi isoimmista muutoksista Euroopassa oli ns. konstantinolainen käänne 300-luvulla, josta Rooman valtakunnassa vainotusta kristillisyydestä tuli valtionuskonto.

Miltä Rooman valtakunnan ja Euroopan historia olisi näyttäytynyt ilman kristillisyyttä? Olisiko Rooman valtakunta säilynyt nykypäivään asti? Olisiko se kenties laajentunut myös esimerkiksi Suomeen asti? Olisimmeko yksi Rooman valtakunnan osa-alue, joka maksaisi vuosittain veroa jumalana esiintyvälle keisarille? Entä jos Rooman valtakunta olisi hajonnut sen kristillisestä arvopohjasta huolimatta? Olisiko Euroopassa edelleen kamppailu käynnissä eri heimojen kesken?

Olisiko koskaan syntynyt esimerkiksi Euroopan Unionia, joka koostuu kristillisistä maista? Entä olisiko protestanttisuuden työtä arvostavan eetoksen puuttuminen johtanut paljon köyhempään Pohjois-Eurooppaan? Entä mihin jumalaan tai jumaliin ihmiset tukeutuisivat hädässä? Millaiselta heidän rituaalinsa näyttäytyisivät? Uhrattaisiinko vieläkin esimerkiksi eläimiä ja joissain tapauksissa ihmisiä jumalille?

Entä olisiko Eurooppaan syntynyt lainkaan yliopistoa, joka alkuun rakentui nimenomaan teologian ja filosofian varaan? Entä olisiko teknologiset kehitysaskeleet jääneet syntymättä (olihan esimerkiksi kirjapainotaidon merkitys alun perin nimenomaan kristillisen kirjallisuuden julkaisemisessa)? Miten olisi suomen kielen tai muiden kielten laita? Olisiko kirjakieli Suomessa tai muualla maailmassa jäänyt syntymättä ilman mm. Agricolaa ja raamatunkäännöstyötä? Mitä kirjakielen puuttuminen olisi tarkoittanut tieteelle ja sen kehitykselle? Olisiko Suomeen syntynyt lainkaan yliopistolaitosta (ensimmäinen yliopistohan perustettiin Turkuun 1640 nimenomaan pappeinkoulutusta varten)?

Entä olisiko olemassa hyvinvointiyhteiskunnan käsitettä? Välitettäisiinkö heikommassa asemassa olevista samalla tavoin, kun sen aatteellinen kristillinen arvopohja puuttuisi? Mitä tarkoittaisi esimerkiksi kirkon harjoittaman julistustyön, jumalanpalveluselämän, kasvatuksen, diakonian jne. puuttuminen yhteiskunnasta? Entä olisiko puoluepoliittista järjestelmää, joka koostuu karkeasti jaoteltuna oikeistosta, keskustasta ja vasemmistosta? Olisiko kaikki pohjimmiltaan paremmin vai huonommin ilman kristillisyyttä?

Kristillisyyden kokonaissumma jää reilusti positiiviselle

Uskon vahvasti siihen, että asiat olisivat huonommin ilman kristillisyyttä. Näkemykseni on tosin varmasti ainakin jossain määrin puolueellinen – olenhan ns. ammattikristitty. On kuitenkin selvää, että kristillisyys on radikaalilla tavalla muuttanut Eurooppaa. On hyvin paljon kristillisyyden ansiota, että Eurooppa, Pohjois-Amerikka ja Australia ovat niitä mantereita, jonne ihmiset haluavat mieluusti muuttaa eri puolilta maailmaa. Kristillisyyden marinoimissa mantereissa ja maissa on nimittäin sellaista hyvinvointia, sivistystä ja yhteiskunnallista tukea, mitä ei mistään muualta löydy. Toki muissakin kulttuureissa ja maissa on paljon hyvää, mutta on selvää, että nimenomaan valtava tieteen, hyvinvoinnin, teknologian jne. kehittyminen on tapahtunut kristillisissä maissa.

Tämän vuoksi toivonkin, että kirkkoa tai mitä tahansa muuta uskontoa tai yhteisöä kritisoitaessa oltaisiin tarkkoja kritiikin suhteen. Esimerkiksi Suomen evankelisluterilaista kirkkoa ei voi syyttää yhdysvaltalaisten evankelikaalien näkemyksistä (mm. maan iän suhteen). Kritiikin ylipäänsäkin olisi tosiasioiden lisäksi hyvä olla asiallista ja rakentavaa. Silloin me myös kirkkona voimme aidosti oppia ulkopuolisilta ja myös nähdä paremmin omia sokeita pisteitä. 

Toisin sanoen ulkopuoleltakaan tulevaa kritiikkiä ei kannata heti tyrmätä, vaan pohtia rauhassa, onko siinä jotain perää. Parhaimmillaan rakentava kritiiikki kirkkoa tai kristittyjä kohtaan voikin tarjota todellisia kultahippuja. Sellaiset joskus kivuliaaltakin tuntuvat kultahiput usein ovatkin lähes välttämättömiä parempaan huomiseen. Niin luterilaisen sanoman kuin oman kokemuksenikin mukaan ihminen nimittäin harvoin muuttuu ja luopuu pahuudestaan ilman kipua.