Elämä ja kuolema - suuret mysteerit

Miksi elämä ja kuolema ovat niin suuria mysteereitä?

Otsikko voi kuulostaa ja onkin varmasti jossain määrin klisee. Kliseisiin kuitenkin usein piiloutuu vähintään osatotuutta. Näin on tälläkin kertaa. Mutta miksi juuri niin isot asiat kuin elämä ja kuolema ovat mysteereitä?

Yksi syy lienee se, että niihin voi sisällyttää niin valtavan määrän asioita ja informaatiota. Jopa niin paljon, että kenenkään kuolevaisen on mahdotonta hallita tai ymmärtää niitä täysin. Esimerkiksi elämän syntymää voidaan kyllä kuvata biologisesti eri tavoin vaikkapa riippuen eliölajista. Siitä huolimatta tiettyjen yksilöiden syntyminen ja pärjääminen tässä maailmassa sisältää paljon arvaamattomuutta.

Nimenomaan tuntemattomuus tulevan edessä on kaikkien eliölajien edessä iso mysteeri. Kuka tai mikä lopulta esimerkiksi elää vain päivän, vuoden tai sata vuotta jää suurelta osin mysteeriksi siitä yksinkertaisesta syystä, että emme voi nähdä tulevaan.

Ihmisen tulevaisuuteen suuntautuminen ja kuoleman tuntemattomuus

Erityisesti tulevaisuuden tuntemattomuus on haasteellinen asia ihmiselle. Me näytämme olevan eläinmaailmassa siinä mielessä poikkeuksellinen laji, että osaamme suunnitella tulevaa ja ennakoida sitä. Samalla me lajina usein myös tiedostamme sen, että aikamme tässä maailmassa tulee loppumaan hetkenä, jota emme voi tietää.

Tämän tietämättömyyden tiedostaminen saattaa tehdä kuolemasta – tuosta toisesta suuresta mysteeristä – ehkä elämää suuremman mysteerin. Meillä kaikilla on nimittäin jonkinlainen kokemus elämästä ja elossa olosta. Voiko samaa sanoa kuolemasta?

Olemme ehkä voineet aistia jotain kuoleman kaltaista elämänvaiheiden päättymisissä tai niinä hetkinä, kun olemme joutuneet luopumaan tai tieten tahtoen luopuneet jostakin arvokkaasta. Kuolemaan usein liittyykin tietty katkeransuloisuus. Samalla kun kuolema on luopumista, se on myös jonkin uuden alku. Ja tuohon uuden alkuun liittyy ehkä se kaikkein suurin mysteeri. Mikä on se mahdollinen uusi, joka alkaa kuolemasta?

Meillä ihmisillä on siihen liittyen omia uskomuksia, käsityksiä ja joillain ehkä kokemuksiakin (mm. henkiin elvytetyt ihmiset). Itse uskon siihen, että tuonpuoleinen on jonkinlaista jatkumoa tälle ajalle. Se joka on jo nyt (hengellisesti) elossa, jatkaa olemassaoloaan uudessa paremmassa maailmassa yhdessä Kristuksen ja kaikkien pyhien kanssa. Se taas joka on sisäisesti kuollut tässä ajassa, on kuollut myös tuonpuoleisuudessa.  

Samaan hengenvetoon myönnän myös sen, että uskostani huolimatta kuolema ja etenkin se, mitä sen jälkeen tapahtuu tai ei tapahdu, jää minullekin luonnollisesti isoksi mysteeriksi. Kuoleman onkin edessä pysähdyttävä ihmettelemään suurta tuntematonta. Etenkin uskoni tuo kuitenkin kuolemaan syvää lohdullisuutta ja joskus myös kauneutta. 

Pastorin kokemuksia kuolemasta

Kokemukseni pastorina vahvistaa kuolemaan liittyvää lohdullisuutta ja kauneutta. Olen nimittäin saanut olla arviolta mukana toimittamassa noin 500 hautaan siunaamista. Jokainen näistä tilaisuuksista on jättänyt sydämeeni syvän rauhan, lohdun, toivon ja kauneuden tunteen. Niin hautaan siunaamissa kuin esimerkiksi hautausmailla on läsnä syvä rauha. Uskon ja toivon nimittäin, että rajan tuolle puolelle päässeet ovat saaneet rauhan tämän ajan taisteluista. Ehkä tuonpuoleinen on se ensimmäinen paikka, jossa he lopulta saavat kokea syvän rauhan tunteen. 

Pastorina kohtaan myös paljon omaisia kuoleman äärellä. Läheisen ihmisen kuolema ei ole vain jonkin vanhan loppu ja uuden alku vainajalle. Se on sitä myös usein läheiselle ja omaiselle. Tärkeä läheinen ei ole enää läsnä kumppanina, lapsena, sisaruksena, ystävänä tai vanhempana. Läheisen kuolema on siis väistämättä muutos elämässä. Joskus etenkin tiiviisti eläneen pariskunnan elämässä tuo muutos on radikaali. Koko sosiaaliseen elämään tulee syvä aukko. 

Näissä tilanteissa etenkin kutsun omaisia mukaan sellaiseen toimintaan seurakuntaan, joka mahdollisesti sopisi omaiselle. Tämä osaltaan voi lievittää läheisen kuolemaan jäänyttä sosiaalisuuden aukkoa ja auttaa orientoitumaan uuteen elämänvaiheeseen. Vaikka suru onkin monelle varmasti pitkään läsnä, voi läheisen kuoleman jälkeinen aika olla parhaimmillaan uudenlaisen kasvun ja löytämisen aikaa.

Elämästä riemuitseminen ja kuoleman pohtiminen

Osa ihmisistä ei toki halua ajatella kuolemaa ja etenkin omaa kuolevaisuuttaan. Silti kannustaisin siihen. Oman kuolevaisuuden ja myös läheisten kuolevaisuuden pohtiminen nimittäin antaa usein terapeuttisen perspektiivin myös elämään. Ehkä pohdinnan seurauksena löytyy myös oivallus siitä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä kauhulla. 

Samalla kuoleman pohdinta voi avata oivalluksen siitä, että myös elämä itsessään on äärimmäisen arvokasta. Jokainen meistä saa kokea huiman matkan syntyessään tähän maailmaan. Se jos mikä on ihme. On nimittäin äärimmäisen epätodennäköistä, että kumpikaan meistä, arvoisa lukija, on olemassa. Tilastollisesti se on maailmanhistoria ja ihmisen evoluutio huomioiden lähes mahdotonta. Ja silti me elämme ja hengitämme täällä! Siinä on suuri syy juhlaan ja elämästä riemuitsemiseen.

Elämän ja myös kuoleman ihmeen edessä en oikeastaan voi olla uskomatta Jumalaan. Niin ihmeelliseltä, kauniilta ja upealta esimerkiksi elämä usein näyttää. Jo pelkästään luonnon kauneuden näkeminen usein kohottaa myös hengen korkeuksiin ja saa ylistämään Jumalaa maailman kauneudesta. Samalla se joskus myös suuntaa ajatuksen kohti tulevaa. Mitä kaikkea kenties saankaan kokea, jos pääsen joskus katsomaan Jumalaa kasvoista kasvoihin.